maanantai 1. helmikuuta 2016

LAURA LINDSTEDT: ONEIRON



439 sivua.
Lainattu kirjastosta, luettu 19.-31.1.2016

Myönnettäköön: minä pelkäsin tätä.

Kiinnostuin Oneironista ensimmäistä kertaa lukiessani Helsingin Sanomista teoksen arvion ja samassa yhteydessä ilmestyneen kirjoituksen Lindstedtin kirjoitusprosessista. Kirjassa vaikutti olevan useita lempielementtejäni: kuolema, tuonpuoleinen, monitasoiset naishahmot, useat aikatasot. Kuitenkin kuullessani kirjailijan kirjoittaneen teostaan todella pitkään mieleeni alkoi hiipiä pelko siitä, että kaikki nämä elementit sortuisivat liiallisen hiomisen ja yliyrittämisen alle.

Ja juuri niinhän siinä kävi. Minä olen rosoisen tekstin ystävä ja ainoa lempikirjahyllyyni koskaan päätynyt perfektionisti lienee itse mestari Tolkien. Minä ja Oneiron emme yksinkertaisesti tulleet toimeen; ensimmäiset 50 sivua menivät lähinnä sillä varjolla, että tahdoin takkuamisestani huolimatta tietää, mistä tässä ilmiössä onkaan kyse, ja sen jälkeen halusin lähinnä nähdä, mihin tämä kaikki vie ja onko lopussa mestarillinen twist, joka todistaisi kaikki epäilykseni vääräksi. Päästyäni loppuun tunnelma on kuitenkin lähinnä vain sekava: minä en löytänyt tästä samaa syvyyttä, jota kaikki muut tuntuvat hehkuttavan.

Koska Oneiron on saanut osakseen niin paljon huomiota, että kaikki kirjapiirejä seuraavat tietävät suunnilleen mistä kirjassa on kyse, en referoi juonta sen enempää. Seitsemän naisen oleskelu kuolemanjälkeisessä tilassa ja heidän kohtaloidensa selvittäminen on herkullinen lähtökohta, mutta minun kohdallani Lindstedt ei lunasta odotuksia. Osa seitsemästä saa huomattavasti muita enemmän tilaa, ja nämä ovat juuri ne jotka eivät kiehtoneet minua sen enempää. Omasta mielestäni mielenkiintoisin hahmo jää kaikkein kauimmas taka-alalle, kun taas juutalaisen nälkätaiteilija Shlomithihn pitkille performanssikuvauksille uhrataan enemmän sanoja kuin olisin välittänyt lukea.

Lukukokemustani värittivät tietynlainen irtonaisuuden ja yliyrittämisen tuntu. Kirja jäi kliinisyydessään minulle hyvin etäiseksi ja etenkin keskiosan talonrakentamiskuvaukset ja pitkät esseet muinaisten mystikoiden elämästä olivat lähinnä haukotuttavia. Mihinkään ei tuntunut saavan kunnolla vastauksia, elementit jäivät irralliseksi, kokemus epätarkaksi. Olin lähinnä hämmentynyt ja turhautunut. Ilman Finlandia-statusta tämä olisi jäänyt kesken.

Olihan tällä hetkensä, ja niin kirjabloggarit, -arvostelijat kuin Goodreadsin käyttäjätkin tuntuvat olevan täynnä suitsutusta. Lindstedtin kieli on kaunista, paikoin jopa lumoavaa ja kirja on paikoitellen koskettava, parhaimmillaan mennessään aivan kuolleiden naisten iholle ja elämäntarinoihin. Mutta juuri kun aloin todella pitää kirjan menosta, heilahdettiin taas takaisin ja palattiin pitkiin, raskaisiin esseihin ja kohtauksiin, jotka eivät tuntuneet palvelevan mitään tarkoitusta. Punainen lanka puuttui, enkä niele selitystä kuoleman sattumanvaraisuudesta.

Sanottakoon vielä, että Lindstedt lähti pahalta takamatkalta - viimevuotinen voittaja, Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirkkaasti yksi upeimpia, koukuttavimpia, yllättävimpiä lukuelämyksiä joita olen koskaan saanut kokea,  Oksasen Puhdistus veti mukanaan kuin luotijuna ja Lundbergin Jää kummitteli mielessäni pitkän aikaa. Koska olen aiemmin pitänyt suuresti Finlandia-voittajista, Oneiron joutui suoraan suurten odotusten eteen. Ja tällä kertaa jouduin pettymään. Ehkä objektiivisuuteni kärsi näiden odotusten takia hieman, mutta kokonaisuudessaan voin sanoa, etten olisi pitänyt tästä kirjasta vaikka mitään ennakkoaavistuksia ei olisi ollut.

Suosittelen performanssitaiteesta pitäville, juutalaisuudesta kiinnostuneille.

Hahmot: 8/25 pistettä
Juoni: 2/25 pistettä
Kieliasu: 15/25 pistettä
Tarinankerronta: 5/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 30/100 pistettä

1 kommentti:

  1. Olen kyllä siitä samaa mieltä, ett punainen lanka tuntui puuttuvan. Kirjassa oli paljon hyviä puolia ja pääsääntöisesti pidin siitä, mutta sellainen selkeä tavoite, johon tähdätään, tuntui puuttuvan. Oletin sen olevan selvitys siitä, miksi he ovat välitilassa ja miten he kuolivat, mutta siihen käytettiin prosentuaalisesti pieni osa verrattuna vaikka noin 100 sivua kestäneeseen kuvaukseen Shlomithin performanssista.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksia, risuja tai ruusuja!