perjantai 14. kesäkuuta 2013

PLUM SYKES: MANHATTANIN BLONDIT

297 sivua
Otava/Seven-pokkarit 2012

”Joka tapauksessa, minä olen varsinainen samppanjakupla kaupunkilaistytöksi - ja vain New Yorkissa on oikeita kaupunkilaistyttöjä - joka elää täydellistä biletyselämää, jos siis pitää sellaista elämää täydellisenä.”

Luen melko vähän chick litiä. Yleensä kepeä vaikeuksien-kautta-voittoon-rakkaustarina ei kerta kaikkiaan kykene pitämään minua otteessaan sillä intensiteetillä, että jaksaisin lukea niitä. Manhattanin blondit on siksi jopa yllättävä valinta lukulistallani, ja se selittyykin sillä, että nappasin kirjan kirppikseltä mukaani vaivaisen kahden euron hintaan kevyeksi kesälukemiseksi.

Kevyttähän tämä nimenomaan oli, mutta en loppuun päästyänikään oikein tiedä, mitä mieltä kirjasta olisin. On selvää, että siinä on enemmän kuin vähäsen satiiria ja parodiaa, joka kohdistuu amerikkalaisten rikkaiden bileprinsessojen elämäntyylin lisäksi myös chick litin ikuisiin kliseisiin, mikä oli hyvin virkistävää. Kuitenkin olisin tyylilajina tältä toivonut huomattavasti yliampuvampaa otetta, mitä odottelin takakannen perusteella - lukukokemus jäi hyvin laimeaksi, jopa siinä määrin, että tämä olisi voinut olla ihan itsensä vakavasti ottava chick lit -opus.

Nimettömäksi jäävä kertoja kuvailee seikkailuitaan muotiluomusten, rikkauksien ja olemattomia syövien supermallien keskellä. Mysteeriksi jää, kuinka itse uraihmiseksi itseään nimittävä, ei kovinkaan yläluokkaisesta perheestä kotoisin oleva päähenkilö rahoittaa Jimmy Choon kenkänsä ja Valentinon muotiluomuksensa. Mutta pystyyhän Carriekin siihen yhden kolumnin tuottamilla rahoilla, joten suotakoon se kertojalle. Kirja voisi olla kalliiden merkkien viraalimarkkinointia, mikä ei sekään ole epätyypillistä tälle kirjallisuuden lajille. Miehiä on hyvinkin mustavalkoisesti kahdenlaisia - aviomiesmateriaaliksi soveltuvia täydellisyyksiä ja petollisia niljakkeita, eikä mitään välimuotoa tunnu olevan.

Vetävä lukukokemushan tämä oli - nimenomaan jotain hyvin kevyttä ja helppolukuista, joka soveltuu luettavaksi vaikka rannalle. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka joihinkin asioihin suhtauduttiin kirjassa suorastaan järkyttävästi. (Pienehköä spoilausta kappaleen loppuun saakka, varokoot ne, jotka haluavat.) Se, että joku tekee itsemurhayrityksen ei ole olankohautuksella ja prinssin kanssa tehdyllä lemmenlomalla kuitattava saati korjautuva asia. Se, että joku on ”ihan ana” ei todellakaan ole kehu - anoreksian todellisuus kun on kaukana sädehtivistä blondeista. Vaikka tässä nyt satiirista onkin kyse, olisin silti toivonut kirjan käsittelevän näitä aihepiirejä hieman suuremmalla hienovaraisuudella, esimerkiksi käsittelemällä syvemmin tunteita ja taustoja, sillä mielestäni kirjan käyttämät tyylikeinot eivät toimi tässä yhteydessä.

Henkilöissä ei ole mitään samaistuttavaa. Ei mitään. Sama puoli minussa, joka ei koskaan ymmärtänyt Sinkkuelämän suosiota, sai minut kummastelemaan, pitäisikö tässä itse asiassa olla jonkun puolella. Henkilöt ovat paperinohuita, yksioikoisia ja samasta muotista valettuja jopa siinä määrin, että lukuun ottamatta päähenkilöä ja hänen parasta ystävätärtään, oli välillä vaikeaa muistaa, kenestä puhuttiin. Koko tarina on kaksinaismoralismin ja naurettavista asioista nostetun metelin lävistämä sotku, joka tietenkin päättyy onnelliseen ja noin sivulta 20 saakka arvattavissa olevaan loppuun.

Jos Manhattanin blondit olisi ollut parempi satiiri, voisin ehkä suositella sitä. Tällaisenaan se putoaa epämääräisyyksien kategoriaan sopimatta oikeastaan mihinkään muualle, ja on parhaimmillaan flunssalukemistona, jolloin aivot ovat kirjan kaltaista höttöä.

Hahmot: 3/25 pistettä
Juoni: 3/25 pistettä
Kieliasu: 7/25 pistettä
Tarinankerronta: 5/25 pistettä.

KOKONAISARVIO: 18/100 pistettä 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksia, risuja tai ruusuja!