maanantai 1. helmikuuta 2016

LAURA LINDSTEDT: ONEIRON



439 sivua.
Lainattu kirjastosta, luettu 19.-31.1.2016

Myönnettäköön: minä pelkäsin tätä.

Kiinnostuin Oneironista ensimmäistä kertaa lukiessani Helsingin Sanomista teoksen arvion ja samassa yhteydessä ilmestyneen kirjoituksen Lindstedtin kirjoitusprosessista. Kirjassa vaikutti olevan useita lempielementtejäni: kuolema, tuonpuoleinen, monitasoiset naishahmot, useat aikatasot. Kuitenkin kuullessani kirjailijan kirjoittaneen teostaan todella pitkään mieleeni alkoi hiipiä pelko siitä, että kaikki nämä elementit sortuisivat liiallisen hiomisen ja yliyrittämisen alle.

Ja juuri niinhän siinä kävi. Minä olen rosoisen tekstin ystävä ja ainoa lempikirjahyllyyni koskaan päätynyt perfektionisti lienee itse mestari Tolkien. Minä ja Oneiron emme yksinkertaisesti tulleet toimeen; ensimmäiset 50 sivua menivät lähinnä sillä varjolla, että tahdoin takkuamisestani huolimatta tietää, mistä tässä ilmiössä onkaan kyse, ja sen jälkeen halusin lähinnä nähdä, mihin tämä kaikki vie ja onko lopussa mestarillinen twist, joka todistaisi kaikki epäilykseni vääräksi. Päästyäni loppuun tunnelma on kuitenkin lähinnä vain sekava: minä en löytänyt tästä samaa syvyyttä, jota kaikki muut tuntuvat hehkuttavan.

Koska Oneiron on saanut osakseen niin paljon huomiota, että kaikki kirjapiirejä seuraavat tietävät suunnilleen mistä kirjassa on kyse, en referoi juonta sen enempää. Seitsemän naisen oleskelu kuolemanjälkeisessä tilassa ja heidän kohtaloidensa selvittäminen on herkullinen lähtökohta, mutta minun kohdallani Lindstedt ei lunasta odotuksia. Osa seitsemästä saa huomattavasti muita enemmän tilaa, ja nämä ovat juuri ne jotka eivät kiehtoneet minua sen enempää. Omasta mielestäni mielenkiintoisin hahmo jää kaikkein kauimmas taka-alalle, kun taas juutalaisen nälkätaiteilija Shlomithihn pitkille performanssikuvauksille uhrataan enemmän sanoja kuin olisin välittänyt lukea.

Lukukokemustani värittivät tietynlainen irtonaisuuden ja yliyrittämisen tuntu. Kirja jäi kliinisyydessään minulle hyvin etäiseksi ja etenkin keskiosan talonrakentamiskuvaukset ja pitkät esseet muinaisten mystikoiden elämästä olivat lähinnä haukotuttavia. Mihinkään ei tuntunut saavan kunnolla vastauksia, elementit jäivät irralliseksi, kokemus epätarkaksi. Olin lähinnä hämmentynyt ja turhautunut. Ilman Finlandia-statusta tämä olisi jäänyt kesken.

Olihan tällä hetkensä, ja niin kirjabloggarit, -arvostelijat kuin Goodreadsin käyttäjätkin tuntuvat olevan täynnä suitsutusta. Lindstedtin kieli on kaunista, paikoin jopa lumoavaa ja kirja on paikoitellen koskettava, parhaimmillaan mennessään aivan kuolleiden naisten iholle ja elämäntarinoihin. Mutta juuri kun aloin todella pitää kirjan menosta, heilahdettiin taas takaisin ja palattiin pitkiin, raskaisiin esseihin ja kohtauksiin, jotka eivät tuntuneet palvelevan mitään tarkoitusta. Punainen lanka puuttui, enkä niele selitystä kuoleman sattumanvaraisuudesta.

Sanottakoon vielä, että Lindstedt lähti pahalta takamatkalta - viimevuotinen voittaja, Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirkkaasti yksi upeimpia, koukuttavimpia, yllättävimpiä lukuelämyksiä joita olen koskaan saanut kokea,  Oksasen Puhdistus veti mukanaan kuin luotijuna ja Lundbergin Jää kummitteli mielessäni pitkän aikaa. Koska olen aiemmin pitänyt suuresti Finlandia-voittajista, Oneiron joutui suoraan suurten odotusten eteen. Ja tällä kertaa jouduin pettymään. Ehkä objektiivisuuteni kärsi näiden odotusten takia hieman, mutta kokonaisuudessaan voin sanoa, etten olisi pitänyt tästä kirjasta vaikka mitään ennakkoaavistuksia ei olisi ollut.

Suosittelen performanssitaiteesta pitäville, juutalaisuudesta kiinnostuneille.

Hahmot: 8/25 pistettä
Juoni: 2/25 pistettä
Kieliasu: 15/25 pistettä
Tarinankerronta: 5/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 30/100 pistettä

tiistai 12. tammikuuta 2016

SOFI OKSANEN: NORMA



304 sivua.
Like 2015.
Lainattu kirjastosta äänikirjana, kuunneltu 8.-11. tammikuuta 2016.
Lukijana Leena Pöysti. 

Sanottakoon aivan ensiksi se huomio, joka tuli mieleeni heti Normasta luettuani: jos joku kirjailija Suomessa pystyy kirjoittamaan kaikkien huomion saavan, bestseller-listojen kärjessä roikkuvan kirjan tytöstä, jolla on taikahiukset, se on Sofi Oksanen. Pala minussa on hyvin iloinen siitä, että vähän karsastettu spekulatiivinen fiktio on tänä syksynä ollut näinkin valtavirrassa.

Mutta sitten asiaan. Norma on tosiaankin aiemmista Oksasen teoksista eroava kirja; dekkaria, fantasiaa ja ihmissuhdedraamaa yhdistelevä teos ei mainitse aiemmista teoksista tuttua Viroa sanallakaan. Sen sijaan Oksasen terävä yhteiskunta- ja naisasemakritiikki on edelleen terävää ja teksti tuo lukijan mieleen ja silmille epämiellyttäviä asioita toisensa jälkeen. Kun keskiössä on eri tavoin naisia ja heidän osiaan myyvä rikollisliiga sekä itsemurhan selvittäminen, mitä muuta voi oikeastaan odottaakaan.

Luen (kuuntelen?) harvemmin äänikirjoja, mutta viime aikoina olen yrittänyt päästä vanhoista tavoista irti ja antaa näillekin enemmän tilausta. Norman kuunteluun vaikutti lähinnä kirjaston lyhyempi varausjono äänikirjaversion kohdalla, mutta valinta oli onnistunut; lukija oli erinomainen ja tekstiin sopiva ja maailma maalautui silmien eteen huolimatta siitä, että tekstiin ei voinutkaan paperikirjan tavoin kadota. Pääosa krediitistä toki kuuluu Oksaselle itselleen, mutta lukijankin erinomaisen suorituksen ansiosta suorastaan tunsin kesähelteisen Helsingin ihollani kulkiessani kuulokkeet korvilla tammikuun hirmupakkasissakin.

Norma seuraa tapahtumia usean henkilön silmien läpi, vaikka koko ajan pysytäänkin turvallisesti kolmannessa persoonassa. Päähenkilöt ovat kaikki mukavan harmaita tiukan mustavalkoisuuden sijaan, ja vaikka pahuus ja hyväksikäyttö monessakin muodossa ovat koko ajan läsnä romaanin juonessa, mitään moraalioppituntia Oksasen teoksesta ei missään vaiheessa tule. Myös Norman itsensä taikahiusten kuvailu ja käytös tuntuu istuvan romaaniin suorastaan käsittämättömän luontevasti, ja ilman niitä yhtenä keskeisenä juonielementtinä teos olisi tuskin toiminut yhtä hyvin kuin nyt.

Olen aiemminkin pitänyt Oksasen teoksissa siitä, että hänen kielensä on äärimmäisen elävää ja kaunista, mutta ei sorru omaan mahtipontisuuteensa. Kuvailu tuntuu tulevan ikään kuin puolivahingossa kauniista lauseista kuten ”mummon pistäessä sekaan hapertuneen muistin kehräämiä huomioitaan” ja jättää lukijalle hoksaamisen ilon. Henkilöt tuntuvat eläviltä ja hengittäviltä ja heidän motiivinsa uskottavilta. Ainoastaan loppuratkaisu jätti minut vähän pliisuksi, mutta jonkun toisen mielestä se on varmasti hieno. Makuni nyt on loppuratkaisujen suhteen tunnetusti nirso.

Norma on hieno ja mielenkiintoinen kirja tärkeistä aiheista; Oksanen onnistuu saamaan lukijan olon epämukavaksi juuri oikealla tavalla.

Suosittelen kenelle tahansa.

Hahmot: 20/25 pistettä
Juoni: 22/25 pistettä
Kieliasu: 22/25 pistettä
Tarinankerronta: 20/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 84/100 pistettä

maanantai 11. tammikuuta 2016

PAULA HAWKINS: NAINEN JUNASSA


382 sivua.
Otava 2015.
Saatu joululahjaksi, luettu 1.-4. tammikuuta 2016.

En enää muista, missä törmäsin Hawkinsin kirjaan Nainen junassa ensimmäistä kertaa, mutta muistan että päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi mainoslause ”seuraava Gone Girl”. Koska Gillian Flynnin kirja on edelleen yksi niistä, jotka jättivät lähtemättömän vaikutuksen, heitin Naisen junassa listalle kirjoista, joita haluaisin joululahjaksi. Kirja löytyikin paketista ja päätyi matkalukemiseksi, kun suuntasin vanhempien luota joulunvietosta takaisin kotiin.

Nainen junassa kertoo elämänsä sotkeneesta, alkoholisoituneesta ja päivittäin junalla matkaavasta naisesta nimeltä Rachel, joka erään junamatkansa aikana joutuu todistamaan täydellisenä pitämänsä naisen rappiota. Kun tämä  nainen katoaa, Rachel alkaa selvittää tapausta ja sotkeutuu samalla syvemmälle entisen miehensä ja tämän vaimon sekä kadonneen naisen perheen elämään. Kadonnut nainen ja Rachelin ex-miehen uusi vaimo ovat kirjan kaksi muuta minäkertojaa, ja tekstissä liikutaan usealla erillisellä aikalinjalla.

Yleensä suositut kirjat joko iskevät minuun tuhannen voltin voimalla tai ovat lähinnä totaalinen junaonnettomuus (heh), mutta tämä putosi harvinaista kyllä siihen väliin. Nainen junassa on kiinnostava kirja; konsepti vahingossa silminnäkijäksi joutuneesta naisesta on kiinnostava, ja oli virkistävää lukea viihdekirjaa, jonka päähenkilö ei olekaan ainaisen hurmaava. Rachel on alkoholinkäyttönsä ja pakkomielteidensä kanssa rosoinen jopa siihen asti, että lukija löytyy välillä miettimään miksi hänestä pitäisikään pitää.

Kirja kompastuu kuitenkin omaan nokkeluuteensa. Missään nimessä Hawkinsilla ei ole Flynnin nerokasta kieltä ja mielenkiintoisia, kompleksisia henkilöhahmoja. Petyin myös juonen ennalta-arvattavuuteen, vaikka on niitäkin, jotka eivät nähneet erästä käännettä tulevaksi. Kaikki kirjan kolme päähenkilöä tuntuvat jokainen yksinkertaiselta, ohuelta stereotyypiltä eri elämäntilanteista ja -taustoista tulevista naisista. Heistä jokainen tunnuttiin määrittelevän aivan liikaa miehensä ja perheensä kautta, eikä heistä yhdestäkään oikein pitänyt niin paljon, että olisi vaivautunut tuntemaan jotain heidän kohtaloidensa vuoksi.

En minä inhonnut tätä kirjaa. Se oli kannen mainoksen mukainen sivunkääntäjä, jota luin pitkälle aamuyöhön kun siihen sitten seuraavan kerran junamatkani jälkeen tartuin. Hawkinsin tyyli on loppujen lopuksi melko sujuvaa ja helppolukuista, vaikkakin alku otti aikansa käynnistyäkseen. Eniten minua häiritsi se, että kaikkien kolmen minäkertojan ääni oli aivan samanlainen - ilman tapahtumakontekstia ja luvun alussa lukenutta kertojan nimeä ei olisi pystynyt erottamaan, kuka puhuu. Tämä on toki hyvin tyypillinen useamman minäkertojan kirjan helmasynti, mutta se ei tee siitä yhtään anteeksiannettavampaa.  

Nainen junassa ei ole missään nimessä onneton kirja, ja ellen olisi niin kovin rakastanut Gone Girliä olisin saattanut pitää siitä enemmänkin. Nyt se jää aiempien lukukokemusten varjossa kovin keskinkertaiseksi.

Suosittelen helppolukuisista ja hieman synkemmistä dekkareista pitäville, jotka eivät ole turhan nirsoja.  

Hahmot: 10/25 pistettä
Juoni: 10/25 pistettä
Kieliasu: 15/25 pistettä
Tarinankerronta: 10/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 45/100 pistettä

VUODEN 2016 LUETUT

7/200 kirjaa
2258/30 000 sivua

001. Paula Hawkins: Nainen junassa, 382 sivua
002. Sofi Oksanen: Norma, 304 sivua
003. Steve Kamb: Level Up Your Life, 288 sivua
004. Riina Katajavuori: Wenla Männistö, 272 sivua
005. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus, 294 sivua
006. Laura Lindstedt: Oneiron, 439 sivua
007. Jane Austen: Pride & Prejudice, 279 sivua



sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

DANIELLE STEEL: ISO TYTTÖ

331 sivua
WSOY 2013 (alkuteos 2010)
Lainattu kirjastosta.

Arvio sisältää erittäin pienen juonipaljastuksen.

"Ainoa yllättävä seikka oli se, että Victoria ei ollut koskaan vihannut pikkusiskoaan, vaan rakastanut häntä suuresti. Se oli todiste hänen rakastavasta luonteestaan ja sydämellisyydestään."

Aloitellessani tämän arvion kirjoittamista lukumuistiinpanojeni pohjalta, minulla on sellainen aavistus että tästä tulee negatiivisin koskaan kirjoittamani kirjallisuuskritiikki. En usko lyttäämiseen silkan ilkeilyn vuoksi, mutta en myöskään myötäkarvaan silittämiseen, kun aihetta ei ole. Ja no, mitä tulee Isoon tyttöön, aihetta ei juurikaan ole. Kirja osui silmääni kirjaston internetsivujen bannerista, joten päätin napata sen lukemiseksi Suomelle tyypillisen lyhyen ja vähälumisen juhannuksen varalta. Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisinko koskaan lukenut tätä loppuun ilman periaatteellista sitkeyttäni kirjojen loppuunsaattamisen suhteen.

Iso tyttö kertoo Victoria Dawsonista, nuoresta naisesta joka on koko elämänsä ollut narsistisen isänsä ja alistuvan äitinsä uhri, täydelliseen pikkusiskoonsa vertailtu ylipainoinen ja huonoitsetuntoinen nuori nainen. Oikeastaan päähenkilön ylipaino minua tässä kirjassa kiinnostikin - luen romanssia vähemmän, mutta sen verran tiedän, että pyöreitäkään päähenkilöitä ei juuri tässä genressä näe. Kirja kertoo Victorian matkan syntymästä kolmeenkymmeneen ikävuoteen, mikä on todella paljon asiaa kolmeensataan sivuun. Tästä myöhemmin.

Kaikkein ärsyttävin asia kirjassa on sen kirjoitustyyli ja narratiivi. Kansilieve mainostaa Danielle Steeliä maailman viidenneksi myydyimmäksi kirjailijaksi, joten todella toivon että tämä oli vain hetkellinen notkahdus. Koko kirja on kirjoitettu käsittämättömän etäisellä, ylimalkaisella tyylillä, joka lähinnä luetteloi sitä, mitä henkilöt tekevät ja miltä heistä siksi tuntuu. Miljoonannen "Victoria halusi ostaa auton. Niinpä hän meni seuraavana päivänä autokauppaan, jossa myyjä puhui hänet ostamaan auton. Victoria tunsi itsensä iloiseksi ostettuaan auton." -tyylisen kohdan jälkeen (esimerkki keksitty, mutta totuudenmukainen) lukijaa vähintäänkin puuduttaa. Kirja toistaa itseään toistamasta päästyään ja aliarvioi lukijan älyä jatkuvalla aukiselittämisellä. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi koskaan kuullutkaan "Näytä, älä kerro"-periaatteesta.

Henkilöiden pään sisään ei pääse ollenkaan. Ensimmäinen kerta, kun  Victoria herätti minussa mitään tunteita oli sivulla 219. Siis kaksi ensimmäistä kolmannesta menivät niin, ettei päähenkilö juurikaan kiinnostanut minua. Jos tämä ei kerro kirjoitustyylin etäisyydestä, en tiedä mikä kertoo. Henkilöistä sai suunnilleen yhtä hyvän otteen kuin lukiessaan puhelinluetteloa. Olin koko kirjan ajan enemmän selvillä siitä, miten hahmot ovat pukeutuneet kuin siitä, mitä he ajattelevat ja miksi he toimivat niin. Ja kolmekymmentä vuotta kolmeensataan sivuun on todella paljon asiaa, mikä johtaa siihen, että kirjailija saattaa hypätä surutta neljän vuoden yli yhden kappaleenvaihdoksen aikana. Victorian huonoitsetuntoisuutta hoetaan hokemasta päästyä, mutta hänen neitsyydenmenetyksensä (joka itsestään epävarmalle, epäviehättäväksi itsensä tuntevalle tytölle olisi ollut valtava juttu) skipataan yhdessä lauseessa ilman, että lukija saa tietää edes miehen nimeä. Sivuhenkilöillä on lähinnä yksi luonteenpiirre, joka määrittää kaikkea mitä he tekevät: isä on ilkeä, äiti alistuva, sisko kaunis, kämppis homo. Olen lukenut aidompia henkilökuvauksia ala-asteen ainekirjoituksista.

Itse päähenkilö sitten. Se sympatia, jota lukijan pitäisi Victoriaa kohtaan tuntea haihtuu taivaan tuuliin, kun alkaa lukea rivien välistä. Hän saa tuosta vain kaiken haluamansa, on rikkaasta perheestä (siskon hääpuku on Vera Wangin tälle nimenomaisesti suunnittelema), saa deittejä, saa haluamansa työpaikan ja menestyy urallaan. Hän on siis täydellinen kaikessa muussa paitsi siinä - kuten joka sivulla muistutetaan - että on lihava ja syö liikaa jäätelöä. Victorian valtavuudesta tehdään niin iso diili ensimmäisen sadan sivun aikana, että odotin jo kauhulla, minkä kokoluokan naiseksi hän lopulta paljastuukaan.

42.

Aivan. Tämä valtava, roskaruokaan itsensä hukuttava ja lihavuutensa vuoksi totaalisen epärakastettava nuori nainen on kokoa 42. Pyöreän puolella, mutta kaukana siitä rummutetusta valtavuudesta. Hetken uskoin, että tämä oli vain kirjailijan tehokeino, mutta ei. Koko tarinan ajan Victoriaan suhtaudutaan hänen kokoonsa nähden täysin naurettavasti - mm. sairaanhoitajat sanovat häntä noutamaan tulleelle miehelle, ettei häntä kannata missään nimessä kokonsa vuoksi nostaa. Victoriaa kuvataan tiimalasivartaloiseksi ja isorintaiseksi, mutta hän on silti täysin kykenemätön saamaan minkäänlaisia deittejä - omien sanojensa mukaan. Miehiä kun vilisee tekstissä minkä ehtii. Päähenkilö on kaiken muun hyvän päälle täydellinen hypokraatti, mitä tulee muiden ihmisten valintoihin, ja niin selkärangaton, että enpä ole moista tavannut sitten surullisenkuuluisan Bella Swanin.

Lisätään tähän vielä yhdellä psykologikäynnillä tapahtuva valaistuminen, teennäinen romanssijuoni täysin epäuskottavan, luonteettoman miehen kanssa ja "söpö" kahden homoystävän parittaminen. Vähemmästäkin olen jättänyt kirjoja kesken. Ainoa hyvä asia oli tekstin nopealukuisuus, jonka ansiosta tämä kärsimys oli nopeasti ohi.

Suosittelen juhannusgrillin sytykkeeksi.

Hahmot: 2/25 pistettä
Juoni: 1/25 pistettä
Kieliasu: 5/25 pistettä
Tarinankerronta: 0/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 8/100 pistettä

tiistai 10. kesäkuuta 2014

JOHN STEINBECK: VIHAN HEDELMÄT


440 sivua
Tammen Keltainen pokkari, 1939

Joku sanoi joskus, että klassikko on kirja, jonka jokainen haluaa olla lukenut, mutta jota kukaan ei halua lukea. En tiedä johtuiko se 1900-luvun alkupuolen klassikkokirjallisuuden perinteisestä pitkäpiimäisyydestä vai jostain muusta, mutta olen pitkään kavahtanut Vihan hedelmiin tarttumista, jopa senkin jälkeen kun luin Of Mice And Menin ja pidin siitä.

Kirjan takakansi lupaa kansainvaelluksen kuvausta, ja sitä myös saadaan. Vihan hedelmät keskittyy seuraamaan Joadin perheen vaiheita sen jälkeen, kun perhe menettää maansa pankille ja kääntää autonrämänsä keulan Kaliforniaan, jossa elää lupaus uudesta kodista ja töistä. Jos on Steinbeckinsä lukenut, arvata saattaa, että kaikki ei mene niin kuin on odotettu. Tekstillisesti luvassa on hyvin tarkkaa kuvailua, ympäristönkuvauksia ja, no, kurjuutta. Joadin perheen vaelluksen ja koko yhteiskuntamurroksen kuvauksessa ei ole säästelty adjektiiveja eikä unohdettu kertoa jokaisesta vastoinkäymisestä. Kuitenkin Steinbeck onnistuu pitämään lukijansa vangittuna, eikä toivo kaiken kääntymisestä paremmaksi lakkaa oikeastaan missään vaiheessa.

Hahmot jäävät suhteellisen ohuiksi, muutaman luonteenpiirteen omaaviksi luomuksiksi, joiden tarkoituksena on lähinnä kuvata sitä, kuinka tilanne vaikuttaa erilaisiin ihmisiin. Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi omissa silmissäni nousee Joadin perheen äiti, jonka on klassikkokirjojen yleensä kovvin mieskeskeisessä joukossa hyvin virkistävä naiskuvaus, jopa feministiseksi tulkittava vahva nainen, joka pitää perheestään huolta vaikka mitä tulisi eteen. Toinen erityisen kiinnostava hahmo on entinen saarnaaja Casey, jota on joissakin Steinbeck-esseissä verrattu jopa Kristuskuvaukseen. Hahmolta löytyy kyllä mielenkiintoisia ajatuksia, mutta tapa, jolla häntä tekstissä käytetään voisi olla luontevampikin.

Kirjan rakenne liikkuu tavallaan kahdessa eri kerroksessa. Joadin perheestä kertovien kappaleiden välissä on lyhyempiä kappaleita, joissa ikään kuin zoomataan ulospäin ja kuvaillaan tilannetta laajemmalta kantilta - erittäin yksisilmäisesti. Steinbeck on häpeämättömän vasemmistolainen ja suhtautuu erittäin kriittisesti mm. pankkeihin ja poliiseihin kautta kirjan, mikä tekee tekstistä ajoittain jopa manifestimaista ja ärsyttää hienovaraisempaan ilmaisuun tottunutta lukijaa.

Pienistä puutteistaan huolimatta Vihan hedelmät on erinomainen kirja, joka on mielestäni käännetty erittäin hyvin. Teksti ja tarina pitävät lukijan otteessaan aina katkeraan loppuun saakka. Ihan aloitteleville klassikkolukijoille en tätä suosittele, mutta ei tämä työläimmästä päästäkään ollut.

Suosittelen Yhdysvaltojen historiasta kiinnostuneille, ihmiskohtaloiden kuvauksista nauttiville.

Hahmot: 10/25 pistettä
Juoni: 15/25 pistettä
Kieliasu: 20/25 pistettä
Tarinankerronta: 12/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 57 pistettä

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

GEORGE R. R. MARTIN: A FEAST FOR CROWS

A Song Of Ice And Fire #4
852 sivua
HarperVoyager, 2006

George R. R. Martin on se kirjailija, jota voi syyttää siitä että vuoden lukutavoitteeni noin kirjamäärän puolesta laahaa aivan järkyttävän jäljessä. Tulen ja Jään laulu -saaga on nimittäin imaissut minut pitkällisen liehittelyn jälkeen täysin mukaansa, mutta jokainen Martinia lukenut tietää, ettei hänen tyylinsä ole niitä helppolukuisempia. No, kärsivällisyys palkitaan ja tällä hetkellä lueskelen sarjan viimeistä ilmestynyttä osaa. Sitten päästäänkin odottamaan Winds Of Winteriä, joka ilmestyy toivon mukaan ennen kuin Martin päättää heittää lusikan nurkkaan tai vaihtaa alaa hääsuunnittelijaksi.

Sarjan aiemmista osista bloggaamisen olen kokenut turhaksi, sillä fiilis oli koko ajan Lisää, lisää, tarvitsen tätä lisää, mikä tuskin on kovin rakentava pohja arvostelulle. Sen sijaan A Feast For Crowsin, tuttavallisemmin AFFC:n, kanssa alkoi ensimmäistä kertaa tökkiä. Martinhan on jakanut neljännen ja viidennen kirjan osiin siten, että ne menevät aikalinjoiltaan osittain päällekäin ja kertovat kumpikin eri hahmojen tarinan eri paikoissa. Tämä ratkaisu oli minusta varsin omituinen veto ottaen huomioon, että tästä kirjasta oli karsittu kaikki suurimmat fanisuosikit kuten Daenerys, Jon ja Tyrion, joiden tilalle oli nostettu myöhemmin sarjaan tulleita hahmoja. Kun valitettavasti kaikki mielenkiintoisimmat arkit sattuvat olemaan niillä hahmoilla, jotka kirjasta oli jätetty pois, lukukokemus on väkisinkin hieman puuduttava. Toisaalta minua miellytti suuresti vihdoin saada Cersein PoVia sarjaan; olenhan sitä odottanut pitkän aikaa. King's Landingin juonikuviot onnistuvatkin pitämään lukijan mielenkiinnon varsin hyvin yllä, mutta jotkut hahmoarkit tuntuvat turhilta ja niiden päättyessä lukijalle jää huijattu oli - eikä siinä Martinin tavanomaisessa Uskomatonta, en olisi ikinä arvannut.-merkityksessä. Päällimmäinen maku suussa on lähinnä Tässäkö tämä nyt oli? mikä ei ole koskaan hyvä juttu.

Martin on perinpohjainen, hyvässä ja pahassa. Narratiivi on hyvin kuvailevaa ja hitaasti etenevää, mikä on todella kaksiteräinen miekka. Toisaalta yksityiskohtainen, huolella luotu maailma ja sen kuvailu saa lukijan helposti solahtamaan sisäänsä ja pitämään kaikkea uskottavana. Toisaalta välillä sitä huomaa skannaavansa sivua taas yhden loputtoman pitkän ympäristö/vaatetus/ruokailukuvauksen ylitse ja toivovansa, että jotain merkityksellistä, ihan mitä tahansa, tapahtuisi.

AFFC on luettava osa hienoa tarinaa, mutta väitän, että tästä olisi saanut paljon paremman aika raa'alla editoinnilla. Kirja testaa lukijansa kärsivällisyyttä, mutta palkitsee lopussa yhdellä pahimmista cliffhangereista, joita olen tältä sarjalta saanut - monenkin hahmon osalta.

Suosittelen kovan luokan fantasiafaneille ja Martinin tarinankerrontatyylistä nauttiville. Aloittelijat tämä kirja saanee juoksemaan kauas pois genren ääreltä.

Hahmot: 21/25 pistettä
Juoni: 12/25 pistettä.
Kieliasu: 22/25 pistettä
Tarinankerronta: 12/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 67/100 pistettä